Any man can be a father, but it takes a special person to be a dad.

Anteeksi kun on ollut näin epäaktiivista, oikeastaan kuolleempaa kuin hautausmaan tunnelma. On ollut koko kesä vain kotona olemista, ei ole ollut mitään kirjoitettavaa. Nyt kuitenkin tänä yönä ajatukset on pyöriny asioissa, joita en ole paljastanut maailmalle. Eipä tätä blogia oikein kukaan lue, niin haittaakos paljoakaan jos kerron sen kaikista eniten sattuva asian?

Isä, toinen nuorelle naisenalulle tärkeäksi noussut aihe elämän aikana. Tytön ensimmäinen oikea rakkaus miespuoliseen? Se side, joka kestää loppuun asti ja lopuksi muistot jäävät hymyilyttämään, muistuttamaan vahvaksi kasvatettua mieltä. Maailmassa on toki niitä, joilla ei ole koskaan isää ollutkaan. Kuollut tai muuten täysin tuntematon. Sitte on niitä välivaihtoehtoja, kuten minä. 
Uusien ihmisten ja jopa tutuksi tulleiden kanssa tulee joskus keskusteluissa aiheeksi isä, mitä tämä tekee työkseen ja missä asuu. Moni sanoo, että omat vanhemmat eronneet ja käyvät halutessaan sitten toisen luona lomilla/viikonloppuina ja joskus asuvat viikotkin. Toisilla tosiaankaan ei ole isää ollutkaan tai tämä on menehtynyt. Vaihtoehtona on myös arvostettu, kestänyt avioliitto vanhemmilla, taikka isällä on yksinhuoltajuus. Monia erilaisia suhteita tähän kyseiseen henkilöön, isään. Omakohtaisesti en osaa edes vastata kunnolla sen kaltaisiin kysymyksiin ja olen sivuuttanutkin kaikki isäaiheiset asiat tokaisemalla, että asuu Etelä-Suomessa vaimonsa ja lastensa kanssa. Olenhan minä itse tyytyväinen jos/kun heidän elämänsä sujuu hyvin ja ovat onnellisia. Silti monesti, liian monesti, on käynyt ajatuksissa, että millä tavoin asiat olisivat erilaisia jos minäkin asuisin siellä. Oma äitini ei puhu paljoa asiasta, joskus saattaa sanoa jotakin isääni liittyvää, mutta sanat eivät ole haukkuvia tai syytteleviä kuten voisi luulla. Tämän takia olen tullut tulokseen, että isäni on oikeasti todella hyvä ihminen ja hieno isä muille lapsilleen, upea mies vaimolleen. 

Synnyin äpäränä, eli olin täysin avioliiton ulkopuolella tehty lapsi ja se ajatus ei millään tavalla haittaa. Äiti sanoi joskus, että en tosiaankaan ollut suunniteltu vaan tulin täysin vahingossa. Silti arvostan ja kiitän mielessäni tänäkin päivänä, että asioista osattiin ottaa vastuu ja olen tässä tällä hetkellä. Kuulemma äitini ei kadu tätä ollenkaan ja voisin jopa sanoa hänen olevan ylpeäkin? kasvatettuaan pian aikuisikään kasvaneen naisenalun. Kuitenkin pelkään, että tuotan vain pettymyksen. Opiskelu ei oikein ole sujunut koskaan mitenkään kiitettävästi ja nytkin joudun uusimaan toisen vuoden ammattikoulussa. Meillä ei ole varoja paljoakaan sen jälkeen kun muutettiin tänne Pohjanmaalle, sillä äitini ammatille on ollut hankala löytää mitään töitä tältä suunnalta. Sitte tuli muutaman vuoden sairasloma eteen ja tulot kutistuivat aivan olemattomiin. Näin me ollaan kuitenkin pärjätty.

Aloitin joskus 11-vuotiaana ratsastuksen ja tämä taisi olla ensimmäinen muisto isästäni kunnolla. Olenhan minä sen nimen tiennyt ja suurin piirtein asuinpaikankin, mutta siihen se olikin jäänyt. Isäni suostui (pyytämisen jälkeen) maksamaan ratsastusharrastukseni ja viemään minut jopa tallille asti. Nämä muistot ovat hämäriä, kuin pyyhittyjä. En oikeasti muistaisi isäni kasvojakaan, ellen kävisi silloin tällöin katsomassa googlesta. En halua unohtaa. Pian tulee neljä vuotta täyteen muutostamme tänne korkeammalle Suomeen ja siihen loppui kaikki yhteydenotto. Äiti kuitenkin on muutaman kerran pyytänyt minua kysymään jotakin raha-aiheista isältä tekstiviestillä ja tämä saa oloni entistä pahemmaksi. Kuin ottaisin isääni yhteyttä vain rahan toiveessa. Sitten kun en ole uskaltanut itse laittaa viestiä (soittaa en todellakaan uskaltaisi ikinä) ja siitä suunnasta ei ole tullut mitään, petyin itseeni. Ryven itsesäälissä täysin kun tajuan, ettei isäni kaipaa minua, huomioi. Rehellisesti sanottuna toivoisin vaikka hakkaavaa ja huutavaa isää joka asuu täällä, kuin sellaista joka on tuntunut kokonaan unohtavan vanhimman tyttärensä olemassaolon. Entäs sitten, kun isäni menehtyy? Olenhan sentään tämän tytär, pitäisi minun surra ja muistella kaikkia niitä ihania asioita joita olen tämän kanssa tehnyt. Kuulostaa kovin helpolta, jos olisi näitä muistoja. Tiedän, että olen viettänyt nuorempana isäni kanssa aikaa jonkin verran ja muistan jopa hämärästi yhden kerran kun olen tämän luona käynyt. Silti ei tule mieleen mitään erityistä asiaa mitä muistelisin lämmöllä. Ehkä siksi, kun aina on pitänyt pyytää ja tämän olen oppinut äidiltäni nuorempana. 'Kysy isältäs jos se ostaa sulle koneen', 'Kysy jos se maksais osan tosta hevosesta', 'Kysyppä isältäs jos se haluis lähettää elatusmaksun vähä aikasemmin'. Miltäköhän tämä kaikki kysely tuntuu minusta? Hirveältä. Samoin varmasti isältäni. En muista erikseen mitään kertaa kun olisin tältä saanut viestin, soiton tai edes kortin syntymäpäivänä. Täytän syyskuun 7pv 18v ja mikä on rehellisesti syvin toiveeni? Se, että saisin yhden ainoan puhelun isältäni ja kuulisin kun tämä onnittelee minua. Olen monta kertaa halunnut otta ayhtyettä ja kysyä kuulumisia ja viime uutena vuotena tein sen ensi kertaa vuosiin. Laitoin tekstiviestin, että mitä sinne kuuluu ja sain jopa vastauksenkin. Kuulemma hyvää ja hänen tyttärensä haluaisi nähdä minut joskus. Oho vau... Vastasin vielä tähän, että tulisin siihen suuntaan kun saisin auton ja kortin hankittua tulevana syksynä. Yhteydenotto jäi tähän ja taisi olla pisin koskaan käymämme viestikeskustelu. Kolme viestiä, mikäs sen parempaa?

En syytä isääni, mutta mietin miten asiat olisivat erilaisia jos tämä olisi ollut aina elämässäni kunnolla? Tietenkin nämä asiat johdattavat kysymyksiä, mikä minussa on vikana? Mitä olen tehnyt? Äiti ei ole kieltänyt isääni tapaamasta minua ja varmasti toivoo itsekin, että välimme olisivat... tuttavallisemmat..? Entäs jos jonain päivänä menisin naimisiin? Haluaisin tietää, onko minulla sellaista isää, jonka haluan saattamaan minut käytävää pitkin, luovuttamaan sulhaselle. Onko minulla sellaista isää, joka hymyillessään valuttaa silmäkulmastaan ilon kyyneleen nähdessään tyttärensä kasvavan aikuiseksi ja löytävän elämänkumppaninsa?
Olisi niin paljo lisää kerrottavaa, asioita joita en sa tekstiksi puettua. Varmastikaan kaikki ei ymmärrä mitä olen yrittänyt tässä selittää. Tein parhaani.